Paikka, joka ei yritä esittää mitään muuta kuin mitä se on – esimerkiksi ”tyylikästä länsimaista suurkaupunkia” – vain houkutellakseen turisteja. Se on juuri sellainen kuin on: pieni, kodikas pääkaupunki, jonka asukkaat ovat ystävällisiä ja lämminhenkisiä, koska he ovat sellaisia luonnostaan, eivätkä siksi, että olet ulkopuolinen.
Eikä Podgorica tarjoa parasta juuri näissä ”turistikohteissa”. Tässä paikassa on tiettyä melankolista kauneutta, jonka voi havaita vain kulkiessaan kaduilla hiljaisuudessa, ilman että kiireisten ihmisjoukkojen melu häiritsee.
Podgorica (”pienen kukkulan juurella”)
Kun päätimme viettää vuoden 2017 uudenvuodenyön ystäviemme kanssa Montenegron pääkaupungissa Podgoricassa, minun on myönnettävä, että olin hieman skeptinen. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Kun otetaan huomioon kaupungin koko (220 000 asukasta), nähtävyyksien katselu on ohi muutamassa tunnissa”. Toinen ajatus (onneksi) oli optimistisempi: ”mutta siinä tapauksessa meillä on enemmän aikaa maistella Montenegron viinejä”.
Kun saavuimme Podgoricaan alkuiltapäivällä, se oli meille valtava muutos verrattuna kotikaupunkiimme Berliiniin. Ensinnäkin oli aurinkoista (talvella on harvinaista nähdä auringonpaistetta Berliinissä). Toiseksi kaupungissa ei ollut kiirettä. Näimme vain muutamia ohikulkijoita viihtyisillä kaduilla.
Suurin osa kaupoista oli tuolloin kiinni, lukuun ottamatta kahviloita ja joitakin viinakauppoja (joissa kävimme ostamassa paikallisia juomia). Torilla rakennettiin konserttilavaa seuraavan päivän uudenvuodenjuhlia varten. Lapset loiskivat suihkulähteestä virtaavaa vettä, ja kylmästä säästä huolimatta betonikaduilla kasvoi vihreitä palmuja. Kiireisen Berliinin jälkeen nämä kohtaukset tuntuivat meistä melkein kuin hidastettuna.
Lyhyen kävelymatkan jälkeen löysimme lupaavan näköisen kahvilan. Vaikka tilaa ei ollut tarpeeksi seitsemän hengen ryhmälle, tarjoilijat siirtelivät pöytiä, jotta saimme istua yhdessä – hyvä ensivaikutelma. Toinen hyvä vaikutelma oli ruoka – annoksia oli lähes mahdotonta syödä kerralla loppuun, ja hinnat olivat kohtuulliset. Kahvila oli täynnä väkeä, ja baarin yläpuolella roikkuvasta televisiosta soi modernia balkanilais musiikkia.
Kuten myöhemmin huomasimme, tällainen elektroninen musiikki oli tyypillistä juuri tälle alueelle. Lähes jokaisessa baarissa ja ravintolassa, joissa kävimme, oli vähintään yksi televisio, josta saattoi katsella musiikkivideoita, joissa kauniit, toisinaan puolialastomat naiset tanssivat modernin elektronisen musiikin tahdissa, johon oli toisinaan sekoitettu kansanmusiikin sävyjä.
Yhdistelmä, jota on vaikea kuvailla, ellei sitä ole itse kuullut. Vaikka feministi minussa kapinoi mielessäni ("miksi naisten pitää olla alasti?"), niissä ääneissä, jotka seurasivat meitä kaikkialle, oli jotain viehättävää. Missään aiemmin en ollut havainnut tällaista kansainvälisen populaarimusiikin puutetta ja keskittymistä paikallisiin bändeihin.
Jos on Balkanin keittiön ystävä eikä ole kasvissyöjä, Podgorica on paratiisi. Yleisimmät liharuoat, joita maistoimme, olivat Ćevapi, Pljeskavica (paikallinen hampurilainen) ja Ražnjići, joita saa monista ravintoloista, mutta myös katuruokana. Pohjimmiltaan kaikki, missä oli lihaa, oli ruokalistalla. Sen lisäksi löysimme uuden version ”juustosta päällä” – Njeguški sir – öljyssä säilöttyä juustoa. Nämä ruoat sopivat erinomaisesti montenegrolaiseen valko- ja punaviiniin, joka on valmistettu Vranac-rypäleestä – muinaisesta rypälelajikkeesta, joka on tyypillinen Makedonialle, Serbialle ja Montenegrolle ja jota viljellään pääasiassa Montenegrossa, Podgorican ympärillä.
Meillä oli kaksi päivää aikaa kävellä ympäriinsä. Kirkkaan sinisen taivaan ansiosta näimme kaupungin yläpuolella kohoavan Gorica-kukkulan (josta kaupunki on saanut nimensä). Montenegron nimestä (”musta vuori”) voi tehdä omat johtopäätöksensä, sillä pääkaupunki sijaitsee itse asiassa tasaisella alueella. Podgoricaa ympäröi kaksi jokea: Morača ja Ribnica. Ensimmäinen virtaa laakson poikki kaupungin keskellä, ja oli miellyttävää kävellä sen turkoosinvihreän veden äärellä, joka muodosti kauniin kontrastin rantoja peittäville valkoisille kiville.
Arkkitehtuuri
Podgorican arkkitehtuuria ei myöskään ole helppo kuvailla. Se on leimattu vaihtuvien hallintojärjestelmien vaikutuksesta. Kaupungin vanhin osa ei ole samanlainen kuin muissa kaupungeissa. Se on lähes puhtaasti asuinaluetta, jossa on vanhoja taloja ja kapeita katuja. Myös Ottomaanien valtakunnan aika on jättänyt jälkensä tähän paikkaan – löysimme sieltä kaksi moskeijaa ja viehättävän kellotornin. Oli todella erikoinen kokemus verrata sitä paikkaan, jossa majoituimme Nova Varošissa (”uudessa kaupungissa”), jossa kadut olivat yhtä leveitä kuin muissakin Euroopan kaupungeissa.
Toisen maailmansodan aikana Podgorica tuhoutui lähes kokonaan, ja se rakennettiin uudelleen kommunistisen leirin jugoslavialaiseksi kaupungiksi (kaupunkia kutsuttiin tuolloin nimellä ”Titograd” – Jugoslavian presidentin Josip Broz Titon mukaan). Tuon ajan tyypilliset kerrostalot oli monin paikoin maalattu kirkkailla väreillä, mikä antoi kaupungille eloisamman ilmeen. 90-luvulta lähtien alkoi kaupunkikehityksen murros, ja uusia teräs- ja lasirakennuksia pystytettiin. Tänä aikana rakennettiin myös Millennium-silta ja ortodoksinen Hristovog Vaskrsenja -kirkko, joista tuli nykyisen Podgorican tärkeimmät maamerkit.
Toinen esimerkki tästä teräs- ja lasitrendistä Podgoricassa on George Washington -katu, joka on ehdottomasti vierailun arvoinen ainutlaatuisen kokemuksen vuoksi. Nico ja minä kävimme siellä päivällä ja olimme ainoat ihmiset, jotka kulkivat Emporio Armanin, Max Maran ja muiden ylellisten mutta tyhjien liikkeiden ohi. Kaiuttimista soi amerikkalaisten joululaulujen soittolista, joka tuntui alkavan heti, kun lähestyimme kyseisiä rakennuksia. Sitten, yhtäkkiä, muutaman askeleen päässä tästä kadusta, olimme ihmisten ympäröimiä, jotka kävelivät hitaasti ympärillä oleviin toimistorakennuksiin tai suosikkiravintolaansa.
Näin voisin tiivistää kokemukseni Podgoricasta: kaupunki, joka on ainutlaatuinen ja ylpeä kulttuuristaan, jossa paikallinen musiikki, ruoka ja aito ystävällisyys syrjäyttävät laajalle levinneen länsimaisen popkulttuurin. Tämä ei tarkoita, että olisimme kokeneet kulttuurishokin, sillä tässä paikassa on paljon eurooppalaista. Kaupungin jokaisessa osassa voi myös tuntea olonsa turvalliseksi ja mukavaksi. Tarkoitan sillä, että luottamus omiin perinteisiin ja niiden arvostus ovat levinneet niin laajasti moderniin todellisuuteen, että niistä on tullut sen vakiintunut osa. Nämä perinteet eivät ole vain historiallisia, kuten monissa länsimaissa, vaan ne elävät ja kehittyvät uusiksi muodoiksi sopeutuen ympäröivään moderniin maailmaan.
