On vaikeaa kirjoittaa Kyproksesta herättämättä ristiriitaisia tunteita tai reaktioita monissa eurooppalaisissa, etenkin kyproslaisissa. Pääkaupunki Nikosia on yhä tänäkin päivänä jaettu kreikkalais- ja turkkilaiskyproslaisten kesken, eikä näytä siltä, että nämä kaksi osapuolta voisivat yhdistyä lähitulevaisuudessa.
Nico, joka on kotoisin Berliinistä, oli kiehtonut mahdollisuudesta, että Euroopan unionin kaupungit voisivat olla yhtä jakautuneita kuin Berliini oli aikoinaan.
Siksi Nikosia oli pakko olla korkealla listallamme, kun suunnittelimme vierailuja ja valokuvauskohteita kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Halusimme tutustua kaupungin historiaan ja saada käsityksen siitä, millaista on elää paikassa, jota jakaa muuri.
Nikosia – jaettu pääkaupunki
Laskeuduimme kaupungin eteläosaan melkein yöllä. Olimme varanneet asunnon ja kuljetuksen lentokentältä kaupunkiin etukäteen. Varausta tehdessämme saimme määritellä, mihin aiheisiin halusimme kuljettajan olevan perehtynyt, kuten ruoanlaittoon, nähtävyyksiin, historiaan jne. – ei vitsi.
Meidät noutanut nainen osoittautui rikkaaksi tietolähteeksi ja hyväksi ensimmäiseksi oppaaksi kyproslaiseen kulttuuriin. Matkalla kaupunkiin hän selitti, mitä kyproslaiset kokkaavat, syövät ja miten he rentoutuvat. Aihe kuitenkin vaihtui, kun lähestyimme kaupunkia ja näkymä yhdelle kukkulalle valoista muodostetusta Turkin lipusta avautui silmiemme eteen. Nainen näytti olevan hieman järkyttynyt näkymästä ja selitti, että turkkilaiset tekevät niin kiusatakseen kyproksenkreikkalaisia.
Tunsimme, että meidän piti kysyä, miltä tuntuu ylittää Nikosian raja kaupungin pohjoisosaan. Hän selitti, että se ei ollut ongelma, tarvitsimme vain passimme. Kysyimme, ylittävätkö monet ihmiset rajan, ja hän vastasi, että monet turistit tekevät niin. Kysyimme, kuinka usein hän ylittää sen, ja hän sanoi, että melkein koskaan. Monet kyproksenkreikkalaiset eivät tee niin tai tunne tarvetta siihen. Tiesimme faktat Kyproksen konfliktista, mutta ensimmäisen keskustelumme paikallisen kanssa ansiosta huomasimme, kuinka vaikea aihe tämä on, ja että historia jatkuu edelleen eikä haavat ole vielä täysin parantuneet. Tästä tiedosta huolimatta teimme ensimmäisen virheemme kutsumalla Nikosian pohjoisosaa ”turkkilaiseksi osaksi” – sillä saaren eteläosaa pidetään ”miehitettynä osana”.
Nikosian eteläosa
Nikosian eteläosa valloitti sydämemme jo ensimmäisenä iltana. Lentokentältä meidät noutaneen kuljettajan innoittamana tunsimme tarvetta maistaa heti ”mezeä” (pieniä liha- tai kasvisruokia, kuten salaatteja, paistettua lihaa ja halloumi-juustoa). Löysimme pienen ravintolan hieman Ledra-pääkadun ulkopuolelta. Se oli tyypillinen kyproslainen taverna, jossa illalla soitettiin elävää musiikkia. Nautimme siellä olosta todella paljon. Ja seuraavien päivien aikana toistimme tämän kokemuksen etsimällä erilaisia meze-paikkoja.
Seuraavat kaksi päivää vaelsimme Nikosian eteläosassa. Huomasimme, että jotkut kadut, etenkin historiallinen Ledra-pääkatu, olivat suunniteltu fiksusti – kaduille oli ripustettu oransseja ja keltaisia purjeita, jotka suojasivat jalankulkijoita auringolta, jonka on täytynyt olla voimakas kesäkuukausina. Nautimme myös kävelystä tähtimäisten venetsialaisten muurien varrella, jotka Venetsian tasavalta rakensi vuonna 1567 suojellakseen kaupunkia Ottomaanien valtakunnalta (kaupunki kukistui vuonna 1570 40 päivän piirityksen jälkeen). Oli mielenkiintoista lukea, että sen jälkeen kun Ottomaanien valtakunta valloitti saaren, monet turkkilaiset muuttivat saaren pohjoisosaan. Kyproksen kreikkalaiset asuivat pääasiassa saaren eteläosassa ortodoksisten kirkkojen ympärillä. Löysimme monia näistä nähtävyyksistä kävelyretkillämme siellä.
Kypros siirtyi ottomaanien hallinnasta brittiläiseen hallintoon vuonna 1878. Siitä lähtien kyproslaiset protestoivat voimakkaasti brittiläistä hallintoa vastaan, joka päättyi EOKA-taistelijoiden ansiosta. Tämän vapautuksen muistoksi vanhankaupungin lähellä seisoo Vapauden muistomerkki, jota kutsutaan ”Eleftheria-monumentiksi”. Se sai meidät värisemään ja seisomaan siellä tunnin ajan. Emme vain voineet lakata tuijottamasta Vapauden, EOKA-taistelijoiden ja ”vankilasta” vapautettujen kyproslaisten ilmeikkäitä asentoja.
Vuonna 1960 Nikosia tuli Kyproksen tasavallan pääkaupungiksi, mutta rauha ei kestänyt kauan. Vuonna 1963 kyproksenkreikkalaiset ehdottivat perustuslain muutosta, jota kyproksenturkkilaiset eivät hyväksyneet. Tämän jälkeen tapahtui monia väkivaltaisia välikohtauksia, ja kaupunki jouduttiin jakamaan. Raja nimettiin ”vihreäksi linjaksi” sen kynän värin mukaan, jolla eräs YK:n virkamies piirsi tulitaukolinjan Kyproksen kartalle. Vuonna 1974 kyproksenkreikkalaiset yrittivät yhdistää saaren uudelleen, mutta sen sijaan aiheuttivat turkkilaisten hyökkäyksen pohjoiseen. Vuotta myöhemmin kyproksenturkkilaiset julistivat Kyproksen turkkilaisen liittovaltion maakseen.
Kävele ”vihreää linjaa” pitkin ja sen yli Pohjois-Kyprokseen
Kun kävelimme Nikosian eteläosassa, näimme ”Vihreän linjan” usein. Ja joka kerta meitä kiersi kylmä väri selkäpiissä. Raja ei näytä samalta kaupungin eri osissa. Joskus se on niitty, joka on täynnä hauraita, pieniä, keltaisia kukkia ja jota ympäröi piikkilanka-aita. Joskus raja kulkee rakennusten vieressä, jotka ovat nykyään raunioita. Kerran näimme jopa kirkon, jonka takaportti rajoittui pohjoiseen.
Voisi luulla, että jos ylittää rajan ”Lefkoşaan” (kuten turkkilaiset kutsuvat pääkaupunkiaan), siellä on täysin erilainen tunnelma kuin Nikosian eteläosassa. Mutta niin ei ole. Ihmiset puhuvat eri kieltä, moskeijoita on enemmän kuin ortodoksisia kirkkoja, mutta elämä etenee samalla tavalla kuin etelässä. Eräässä puistossa aivan rajan tuntumassa lapset leikkivät ja nauroivat, ikään kuin eivät huomaisi aitoja. Nico ja minä emme muista montaa rajaa, joka olisi näin hyvin suojattu; voisi sanoa, että olemme ”Schengenin lapsia”.
Kävimme torilla, joka oli täynnä ihmisiä ja turisteja. Sieltä sai ostaa Adidas- tai Michael Kors -tuotteita vain 20 eurolla, mutta muuten paikassa ei ollut mitään epätavallista. Nautimme myös pitkästä kävelyretkestä ja karavaaniseraalista Büyük Han (Suuri Majatalo), joka rakennettiin vuonna 1572 matkailijoiden hotelliksi, mutta nykyään se on käsityö- ja matkamuistomyymälöiden sekä ravintoloiden paikka. Mielestämme tämän paikan luonnetta korostivat viehättävät värikkäät kirjonnat, jotka kietoutuivat aukion kaiteisiin ja penkkeihin. Ne olivat kreikkalaisten ja kyproslaisten naisten tekemiä, ja ne symboloivat Nikosian pohjoisen ja etelän naisten välistä yhteyttä.
Tietynlainen melankolia ei jättänyt meitä hetkeksikään rauhaan Nikosiassa, mutta tiesimme, mikä oli tavoitteemme. Se oli näyttää valokuvissamme molempien osien kauneus tässä jaetun muurin ympäröimässä kaupungissa poliittisesta tilanteesta huolimatta. Aamun ja iltapäivän auringonpaiste on yhtä lämmin, olipa kyseessä sitten Ledra-katu etelässä tai Büyük Han pohjoisessa. Uskomme, että molemmat paikat ansaitsevat tulla esitetyiksi parhaimmillaan ja että molempia kulttuureja on kunnioitettava. Ne saattavat olla erilaisia, ja surua ja vihaa saattaa yhä olla, mutta elämä jatkuu – lapset leikkivät ja hymyilevät, ihmiset menevät töihin ja turistit vain kulkevat kaduilla. Emme saaneet ottaa valokuvia vihreästä linjasta – mutta ehkä se oli parempi näin.
