En ole luotu ajamaan autoa. En tarkoita ajotaitoa, vaan maisemien katsomista. Kun istun ratissa, maisemat vetävät minua puoleensa, enkä ehdi nauttia niistä. Siksi olen ottanut säännön: pysähdyn melkein jokaisella näköalapaikalla. Daria pyörittelee silmiään – ”Pitääkö meidän todella pysähtyä taas?” – ja lupaan, että se käy nopeasti. Harvoin se niin käy.
Kun olimme saaneet päivän kuvaukset Santanassa päätökseen, valo muuttui matkalla kohti rannikkoa. Tunsin sen jopa tuulilasin läpi – sen tunnistettavan hehkun, joka Madeiran vuorille syntyy, kun pilvet alkavat harventua mutta eivät vielä täysin häviä.
Hetken aikaa ei ollut paikkaa, jossa olisi voinut pysähtyä; jarrutin kevyesti jokaisessa mutkassa. Se tuttu valokuvaajan paniikki: ”Jos tämä hetki katoaa ennen kuin ehdin pysähtyä, alan huutaa.” Madeiran vuoristotiet saavat aikaan juuri tuon tunteen – ne ovat dramaattisia, jyrkkiä, kapeita, ja aina vain yhden sokean mutkan päässä täydellisestä näköalasta.
Sitten näkyviin tuli pieni levähdyspaikka. Käännyin sinne. Astuimme ulos, ja ilmassa oli se kostean viileä tunnelma, josta Madeiran mikroilmastot ovat kuuluisia – lämmin auringonvalo ja sateen sumu, ikään kuin samanaikaisesti.
Oletko koskaan lukenut Madeiran ainutlaatuisista ilmastovyöhykkeistä? Tässä on erinomainen selostus.
Katseeni harhaili kaukaisuuteen. Rivistö taloja kiemurteli harjanteella, jota valaisi puoliksi säde, joka oli jotenkin livahdellut pilvien läpi.
Tämä ei ollut laajakulmahetki.
Tämä oli teleobjektiivihetki.
Miksi teleobjektiivi oli ainoa oikea valinta
Madeiran vuoriston kaltaisissa maisemissa teleobjektiivi muuttuu tarinankerronnan välineeksi – ei kuvan tiivistämiseksi, vaan selkeyden vuoksi. Laaja näkymä oli kaaos: harjanteet seurasivat toisiaan, pilviä oli kaikkialla ja eri tekstuurit kilpailevat keskenään.
Mutta kaukana näkyi talojen reunustama harjanne, jossa oli puhdasta yksinkertaisuutta. Tarina.
Kiinnitin teleobjektiivin ja zoomasin, kunnes kaaos hälveni ja valosta tuli kuvan pääaihe.
Daria katsoi esikatselua, nyökkäsi kerran ja lausui taikasanan:
”Kannattaa.”
Valokuvaajan vinkki: Valotuksen säätäminen sumun ja valon mukaan
Madeiralla on usein sellainen kerroksellinen, sumuinen tunnelma – kaunis, mutta valotetaan helposti liikaa. Nikon D850:n kanssa tukeuduin kahteen asiaan:
1. ISO 64 – D850:n salainen ase
Se tarjoaa sinulle:
suurin dynaaminen alue
pehmeät korostukset
mahdollisuus tarkentaa yksityiskohtia myöhemmin
Erinomainen valoisaan sumuun.
2. Säädä valotus kirkkaimpien pilvien mukaan
Salaisuus on seuraava: älä luota silmiisi. Luota histogrammiin.
Sumu voi näyttää pehmeältä, mutta se kätkee taakseen voimakkaita valokohtia. Laskemalla valotusta hieman suojaat pilvien tekstuuria – ja Madeiran valo muuttuu veistokselliseksi sen sijaan, että se palaisi yli.
EXIF: Nikon D850, f/8, 1/200 s, ISO 64.
Madeiran mikroilmastot — miksi tämä valo syntyy
Madeiran vuoret kohoavat jyrkästi merestä, mikä synnyttää pieniä sääilmiöitä, jotka muodostuvat ja häviävät muutamassa minuutissa.
Tuloksena on:
sumu vyöryy paikalle kuin verho,
40 sekuntia kestävät sadekuurot,
auringonsäteet, jotka tunkeutuvat esiin tyhjästä,
kosteus, joka värjää laaksot kultaisiksi.
Se on kyllä kaoottista – mutta valokuvauksen kannalta se on taikaa.
Tämä näkymä on täydellinen esimerkki: pilvet ovat tarpeeksi tiheitä peittämään auringon, mutta tarpeeksi ohuita päästämään valoa läpi. Tällainen yhdistelmä on Madeiralla tavallista, ja vuoret vahvistavat sitä.
Johtopäätös – Pysähdytkö sinäkin?
Vai annatko niiden mennä ohi ja vakuutat itsellesi, että ”otat seuraavan”?
Madeira opetti minulle yhden yksinkertaisen asian:
Ei ole olemassa ”seuraavaa”.
On vain tämä hetki.
Ja joko pysähdyt sen vuoksi – tai et.
Jos pidät sumuisista pilvistä valokuvissa, tutustu muihin blogikirjoituksiini, kuten ”Anagan vuoret Teneriffalla – kävely pilvimetsässä” tai ”Pilvimetsä | Marina Bay, Singapore”.
