On vaikea kirjoittaa Kyproksesta herättämättä polarisoituneita tunteita tai reaktioita monissa eurooppalaisissa, erityisesti kyproslaisissa. Pääkaupunki Nikosia on edelleen jaettu kyproksenkreikkalaisten ja kyproksenturkkilaisten kesken, eikä näytä siltä, että nämä kaksi osapuolta voisivat yhdistyä lähiaikoina.
Alkuperäisenä berliiniläisenä Nicoa kiehtoi mahdollisuus, että Euroopan unionin kaupungit voisivat olla yhtä jakautuneita kuin Berliini oli ennen.
Siksi Nikosian oli oltava korkealla listallamme, jolla oli tarkoitus vierailla ja kuvata kaikkia Euroopan pääkaupunkeja. Halusimme tutustua kaupungin historiaan ja saada käsityksen siitä, millaista on elää muurin jakamassa paikassa.
Nikosia – jakautunut pääkaupunki
Laskeuduimme kaupungin eteläosaan lähes yöllä. Varasimme asunnon ja myös kuljetuksen lentokentältä kaupunkiin etukäteen. Varausta tehdessämme pystyimme määrittelemään aiheet, joihin halusimme kuljettajamme olevan erikoistunut, kuten ruoanlaitto, nähtävyyksien katselu, historia jne. – Ei vitsi.
Meidät kyytiin ottanut nainen osoittautui runsaaksi tietolähteeksi ja hyväksi ensimmäiseksi oppaaksi kyproslaiseen kulttuuriin. Matkalla kaupunkiin hän kertoi, mitä kyproslaiset kokkaavat, syövät ja mitä he tekevät rentoutuakseen. Aihe kuitenkin vaihtui, kun pääsimme lähemmäs kaupunkia ja silmiemme eteen avautui näkymä Turkin lipusta, joka oli tehty valoista eräällä kukkulalla. Nainen näytti olevan hieman häiriintynyt näkymästä ja selitti, että turkkilaiset tekevät niin kiusatakseen kyproksenkreikkalaisia.
Mielestämme meidän oli kysyttävä, miltä tuntuu ylittää Nikosian raja kaupungin pohjoisosaan. Hän selitti, että se ei ollut ongelma, tarvitsimme vain passimme. Kysyimme, kulkevatko monet ihmiset rajan yli, ja hän vastasi, että monet turistit tekevät niin. Kysyimme, kuinka usein hän ylittää sen, ja hän sanoi, ettei melkein koskaan. Harva kyproksenkreikkalainen tekee niin tai tuntee tarvetta tehdä niin. Tiesimme faktat Kyproksen konfliktista, mutta ensimmäisen paikallisen kanssa käymämme keskustelun ansiosta huomasimme, miten vaikea aihe on, ja historia on edelleen ajankohtainen, eivätkä haavat ole vielä täysin parantuneet. Tästä tiedosta huolimatta teimme ensimmäisen virheemme, kun kutsuimme Nikosian pohjoisosaa “turkkilaiseksi osaksi”, sillä saaren eteläosaa pidetään “miehitettynä osana”.
Nikosian eteläosa
Nikosian eteläosa voitti meidän kuulomme ensimmäisestä illasta lähtien. Kuljettajamme, joka haki meidät lentokentältä, innoittamana tunsimme tarvetta kokeilla heti “Meze” -ruokia (pieniä liha- tai kasvisruokia, kuten salaatteja, paahdettua lihaa ja halloumijuustoa). Löysimme pienen ravintolan hieman Ledran pääkadun ulkopuolelta. Se oli tyypillinen kyproslainen taverna, jossa oli iltaisin elävää musiikkia. Nautimme siellä olostamme paljon. Seuraavina päivinä toistimme tätä kokemusta ja tutustuimme erilaisiin Meze-paikkoihin.
Seuraavat kaksi päivää kuljeskelimme Nikosian eteläosassa. Huomasimme, että jotkin kadut, erityisesti historiallinen Ledra-katu, oli suunniteltu fiksusti – oranssit ja keltaiset purjeet roikkuivat katujen yllä suojaten jalankulkijoita auringolta, jonka täytyy olla voimakas kesäkuukausina. Nautimme myös kävelystä Venetsian muureja pitkin, jotka Venetsian tasavalta rakennutti vuonna 1567 suojellakseen kaupunkia ottomaanien valtakunnalta (kaupunki kaatui vuonna 1570, 40 päivän piirityksen jälkeen). Oli mielenkiintoista lukea, että sen jälkeen kun Osmanien valtakunta oli valloittanut saaren, monet turkkilaiset muuttivat saaren pohjoisosaan. Kyproksenkreikkalaiset asuivat enimmäkseen saaren eteläosassa ortodoksikirkkojen ympärillä. Löysimme monia näistä nähtävyyksistä siellä tekemiemme kävelyretkien aikana.
Kypros siirtyi ottomaanien hallitsijoilta Britannian hallinnolle vuonna 1878. Sittemmin kyproslaiset osoittivat voimakkaasti mieltään Britannian hallintoa vastaan, mikä päättyi EOKA:n taistelijoiden ansiosta. Tämän vapautuksen muistoksi vanhankaupungin lähellä seisoo vapauden muistomerkki, jota kutsutaan Eleftheria-monumentiksi ja joka sai meidät värisemään ja seisomaan siinä tunnin ajan. Emme vain voineet lakata tuijottamasta Libertyn, EOKA-taistelijoiden ja “vankilasta” vapautuvien kyproslaisten ilmeikkäitä asentoja.
Vuonna 1960 Nikosiasta tuli Kyproksen tasavallan pääkaupunki, mutta rauha ei kestänyt kauan. Vuonna 1963 kyproksenkreikkalaiset ehdottivat perustuslain muuttamista, jota kyproksenturkkilaiset eivät hyväksyneet. Tämän jälkeen sattui monia rajuja onnettomuuksia, ja kaupunki oli jaettava. Raja nimettiin “vihreäksi linjaksi” sen kynän värin mukaan, jolla eräs YK:n upseeri piirsi tulitaukolinjan Kyproksen karttaan. Vuonna 1974 kyproksenkreikkalaiset yrittivät yhdistää saaren uudelleen, mutta sen sijaan he aiheuttivat Turkin hyökkäyksen pohjoiseen. Vuotta myöhemmin kyproksenturkkilaiset julistivat Kyproksen turkkilaisen liittovaltion omaksi maakseen.
Kävele “vihreää linjaa” pitkin ja sen yli Pohjois-Kyprokselle.
Kun kuljeskelimme eteläisessä Nikosiassa, näimme usein “vihreän linjan”. Ja joka kerta meillä oli kylmät väreet selässämme. Raja ei näytä samalta kaupungin eri osissa. Joskus se on niitty, joka on täynnä hauraita, pieniä, keltaisia kukkia ja jota ympäröi abatis. Joskus raja kulkee rakennuksia pitkin, jotka olivat jo raunioita. Kerran näimme jopa kirkon, jonka takaovi rajoittui pohjoiseen.
Saatat ajatella, että jos ylität rajan “Lefkoşaan” (kuten turkkilaiset kutsuvat pääkaupunkiaan), se on täysin erilainen kuin eteläinen Nikosia. Mutta se ei ole. Ihmiset puhuvat eri kieltä, moskeijoita on enemmän kuin ortodoksikirkkoja, mutta elämä etenee samalla tavalla kuin etelässä. Eräässä puistossa aivan rajan tuntumassa lapset leikkivät ja nauroivat ja näyttivät siltä, etteivät he huomaa aitoja. Nico ja minä emme muista montaa näin hyvin suojattua rajaa, voisimme sanoa, että olimme “Schengenin lapsia”.
Kävimme torilla, joka oli täynnä ihmisiä ja turisteja. Sieltä saattoi ostaa Adidaksen tai Michael Korsin tuotteita vain 20 eurolla, mutta muuten tässä paikassa ei ollut mitään erikoista. Nautimme myös pitkästä kävelyretkestä ja karavaanari Büyük Hanista (Suuri majatalo), joka rakennettiin vuonna 1572 hotelliksi matkustajille, mutta nykyään se on käsintehtyjen tavaroiden ja matkamuistomyymälöiden ja ravintoloiden paikka. Viehättävää oli se, että tämän paikan luonteen antavat värikkäät kirjailut, jotka kietoutuvat kaiteisiin ja penkkeihin aukiolla. Kreikkalaiset ja kyproslaiset naiset tekivät ne osoittaakseen Nikosian pohjoisen ja eteläisen alueen naisten välistä yhteyttä.
Tietty melankolia ei jättänyt meitä hetkeksikään Nikosiassa, mutta tiesimme, mikä oli tavoitteemme. Halusimme näyttää kuvissamme jaetun muurin molempien osien kauneuden poliittisesta tilanteesta huolimatta. Iltapäivän ja aamun auringonpaiste on yhtä lämmin, olipa kyseessä sitten Ledra-katu etelässä tai Büyük Han pohjoisessa. Uskomme, että molemmat paikat kannattaa näyttää parhaimmillaan ja että molempia erilaisia kulttuureja on kunnioitettava. Ne saattavat olla erilaisia, niissä saattaa edelleen olla surua ja vihaa, mutta elämä jatkuu – lapset leikkivät ja hymyilevät, ihmiset menevät töihin ja turistit vain kävelevät ympäriinsä. Emme saaneet ottaa kuvia vihreästä linjasta – mutta ehkä se oli parempi niin.
